Lyö, sen sinä osaat. Näen silmissäsi vihaa. En pelkää enkä kunnioita sinua, en ainakaan näytä sitä. Sen kun lyöt, en minä vähästä hajoa. Ravistele minut uneen. Ei ainakaan tarvitsisi leikkiä enää. Leikkiä, että olisit aina ollut yhtä hyvä kuin mitä esität. Lamppu pääsi sisällä on niin kirkas, että tuskin huomaat minua. Olet aina hiljaa. Olet kuin varjo, joka piirtyy lattiaan älysi alla. En huuda. Se on pääni, joka kohisee. Kuulet sen etkä siksi tule samaan huoneeseen. Poistut, kun kahvi on tippumassa. Olen tullut sinun tahdostasi, silti olet niin etäinen.  Ehkä kaipaan sitä mitä en muista. Hyviä hetkiä ilman pelkoa ja ahdistusta, retkiä metsään. Sen minkä muistan, en kaipaa sitä. Pelkoa ja hiljaisuutta. Taipumista tahtoosi. Anna olla sitten. Kuollutta kukkaa on turha enää kastella.

Pieniä suuria asioita joista en osaa päästä yli. Perheväkivalta. Muistan aina sen hetken, kun lasi oli vahingossa livenny mun kädestä lattialle. Isän vahvat, kulmikkaat kädet, jotka tarras minuun ja repi pois siitä hetkestä huoneeni lattialle. Kynsi raapas mun poskea johon tuli näkyvä haava. Kukaan ei kyselly siitä.

Mietin usein miks yhdelle ihmiselle pitää antaa kaikki mahollinen paska kannettavaks. Taas on valtava ahdistus tätä kirjoittaessa,  mutta jotenkin on helpottavaa saattaa vuosikausia salailemat asiat päivän valoon. Helposti ajattelen "pikkujuttu, ei tässä mitään. Tilanteesta selvitty". Oikeesti se jättää isot arvet. Kunpa niiden aiheuttaja olis tajunnu sen ajallaan. 

Miltä se tuntuu, kun fyysisen väkivallan lisäksi kokee henkistä väkivaltaa omassa kodissaan, omalta perheeltään.  Jokapäivä teet kaikkesi, eikä silti saa olla sellainen kuin on. Jää aina toisen varjoon ja myöntelee heikkouksiaan vahvemman rinnalla. Uskaltakaa huuta takas kaikkien puolesta!