Oon heränny muutaman vuoden ajan tosi väsyneenä ja ensimmäinen tunne on ollut ahdistus. En oo saanut nukuttua. Iltasin se yleensä iskee. Kamala tunne siitä, että kaikki ei oo hyvin. Tiiän, että mun pää ei oo kunnossa. En osaa hyväksyä ajatusta masennuksesta vaan peitän tunteet ja vedän päivät maski päässä. On ollu niin paljo kaikkee. Pitäs oppia puhumaan, uskaltaa näyttää ne menneen ja nykyisyyden varjot.

Psykologilla oon käyny huimat kaks kertaa. Se paikka vaan ahisti. Istua siinä täydellisyyden keskellä taas heikompana kuin se toinen. Avautua asioista ihmiselle,  jonka silmistä näkee, että sitä ei kiinnosta paskaakaan. Opetti hengitys harjotuksia, ne auttaa vähän ahdistukseen.

2018 syksy oli raskas. Menetin tärkeän ihmisen ja päädyin suhteeseen joka vain pahensi oloani. Äitini taistelu syöpää vastaan oli jatkunut jo kaksi vuotta, tullen viimein päätökseen. Luojan kiitos se päättyi hyvin ja hän selätti sairauden. Kevät 2019 meni pelätessä silloisen miesystäväni aivokasvaimen vuoksi. Se suhde repi minua hajalle.

Kaikilla meillä on varmaan huoli korona tilanteesta. Toisilla firmojensa ja työpaikkojensa ja toisilla läheistensä puolesta. Minäkin pelkään äidin puolesta. Syöpähoidot ovat aina riski tällaisessa tilanteessa. Onneksi ne ovat jo takana.

Kaikesta huolimatta arki on alkanut sujua paremmin. Toivottavasti näin jatkuu, sillä aika pohjallakin on käyty. Tsemppiä kaikille karanteeniin ja omiin elämän tilanteisiinne. Kommentoikaa niin tiedän, että olette käyneet.❤️

Lyö, sen sinä osaat. Näen silmissäsi vihaa. En pelkää enkä kunnioita sinua, en ainakaan näytä sitä. Sen kun lyöt, en minä vähästä hajoa. Ravistele minut uneen. Ei ainakaan tarvitsisi leikkiä enää. Leikkiä, että olisit aina ollut yhtä hyvä kuin mitä esität. Lamppu pääsi sisällä on niin kirkas, että tuskin huomaat minua. Olet aina hiljaa. Olet kuin varjo, joka piirtyy lattiaan älysi alla. En huuda. Se on pääni, joka kohisee. Kuulet sen etkä siksi tule samaan huoneeseen. Poistut, kun kahvi on tippumassa. Olen tullut sinun tahdostasi, silti olet niin etäinen.  Ehkä kaipaan sitä mitä en muista. Hyviä hetkiä ilman pelkoa ja ahdistusta, retkiä metsään. Sen minkä muistan, en kaipaa sitä. Pelkoa ja hiljaisuutta. Taipumista tahtoosi. Anna olla sitten. Kuollutta kukkaa on turha enää kastella.

Pieniä suuria asioita joista en osaa päästä yli. Perheväkivalta. Muistan aina sen hetken, kun lasi oli vahingossa livenny mun kädestä lattialle. Isän vahvat, kulmikkaat kädet, jotka tarras minuun ja repi pois siitä hetkestä huoneeni lattialle. Kynsi raapas mun poskea johon tuli näkyvä haava. Kukaan ei kyselly siitä.

Mietin usein miks yhdelle ihmiselle pitää antaa kaikki mahollinen paska kannettavaks. Taas on valtava ahdistus tätä kirjoittaessa,  mutta jotenkin on helpottavaa saattaa vuosikausia salailemat asiat päivän valoon. Helposti ajattelen "pikkujuttu, ei tässä mitään. Tilanteesta selvitty". Oikeesti se jättää isot arvet. Kunpa niiden aiheuttaja olis tajunnu sen ajallaan. 

Miltä se tuntuu, kun fyysisen väkivallan lisäksi kokee henkistä väkivaltaa omassa kodissaan, omalta perheeltään.  Jokapäivä teet kaikkesi, eikä silti saa olla sellainen kuin on. Jää aina toisen varjoon ja myöntelee heikkouksiaan vahvemman rinnalla. Uskaltakaa huuta takas kaikkien puolesta! 

Pitäisiköhän kertoa itsestäni. Olen 18-vuotias. Harrastan yksinoloa. Siihen voi kuulema vaikuttaa, aivan kuten harrastuksiin. Menee vain ja hankkii harrastuksen. Ei se mene niin. Muuta en kerro, se olisi liian tunnistettavaa. 

Kirjoitan, jotta näkisin ajatukseni. En nimittäin aina saa niistä selvää.  En tiedä mistä idea tuoda ajatuksiani julki. Eksäni sanoi, että kirjoitan hyvin. En usko, sillä hän luki yhden hänestä kertovan sanojen litanian. Luulen, että hän ei silloinkaan hoksannut mitä tarkoitin. Hän työnsi minua kauemmas, jotta voisi rakentaa paikalleni talon. 

Mietin paljon. Paljon turhaa ja paljon itseäni. Vain turhan näkee selvästi. Olen miettinyt mitä tarkoittaa retorinen kysymys. Ilmeisesti se on kysymys johon ei tule vastata. Mistä sen sitten tietää? Usein ihmiset jotka esitävät tällaisen kysymyksen, vastauksen saatuaan ilmoittavat kysymyksen olleen retorinen. En osaa yhdistää asiaa suomen kieleen. Viittomakielessä se käyttäytyy hassusti. Silloin kysymykseen vastataan, mutta sen tekee itse kysyjä. En voisi esittä kysymystä itsestäni, sillä en osaisi vastata. 

Tämä olen minä.

Siinä laulussa puhutaan dominoista ja miinakentästä..tai lauletaan, miten vaan. Usein jään miettimään mistä he puhuvat käyttäessään sellaisia vertauskuvia, kun taustalla videossa on söpöjä koiria pehmittelemässä katsojaa. Minun elämäni on vähän sellaista. Odotan pelikentän keskellä, kun palikat kaatuvat yksitellen seuraavan tieltään kumoten. Yleisölle on laitettu pyörimään söpöjä eläinvideoita.

Olen kiertänyt auringon 18 kertaa. Se on iso luku. Melkein yhtä monta palikkaa on jo kaatunut. En tiedä kuinka monta on jäljellä. Odotan vain keskellä pelikenttää maski päässäni. Siihen on piirretty ujo hymy ja nauravat silmät. Joskus uppoudun siihen rooliin liiankin hyvin. Sitten astun taloon, jossa on monta huonetta, mutta ei yhtään tilaa hengittää. Yritän nousta ja joskus pystyn ottamaan jopa askeleen, mutta sitten syytösten ruoska pistää minut taas polvilleni. Se on heidän kädessään joiden ääni on kaunis ja korkea. Pelkään, että tärykalvoni puhkeavat tai että he laulavat minut suohon. Osaankohan uida. Toisaalta, ehkä pohjassa olisi helpompi hengittää.