Oon heränny muutaman vuoden ajan tosi väsyneenä ja ensimmäinen tunne on ollut ahdistus. En oo saanut nukuttua. Iltasin se yleensä iskee. Kamala tunne siitä, että kaikki ei oo hyvin. Tiiän, että mun pää ei oo kunnossa. En osaa hyväksyä ajatusta masennuksesta vaan peitän tunteet ja vedän päivät maski päässä. On ollu niin paljo kaikkee. Pitäs oppia puhumaan, uskaltaa näyttää ne menneen ja nykyisyyden varjot.

Psykologilla oon käyny huimat kaks kertaa. Se paikka vaan ahisti. Istua siinä täydellisyyden keskellä taas heikompana kuin se toinen. Avautua asioista ihmiselle,  jonka silmistä näkee, että sitä ei kiinnosta paskaakaan. Opetti hengitys harjotuksia, ne auttaa vähän ahdistukseen.

2018 syksy oli raskas. Menetin tärkeän ihmisen ja päädyin suhteeseen joka vain pahensi oloani. Äitini taistelu syöpää vastaan oli jatkunut jo kaksi vuotta, tullen viimein päätökseen. Luojan kiitos se päättyi hyvin ja hän selätti sairauden. Kevät 2019 meni pelätessä silloisen miesystäväni aivokasvaimen vuoksi. Se suhde repi minua hajalle.

Kaikilla meillä on varmaan huoli korona tilanteesta. Toisilla firmojensa ja työpaikkojensa ja toisilla läheistensä puolesta. Minäkin pelkään äidin puolesta. Syöpähoidot ovat aina riski tällaisessa tilanteessa. Onneksi ne ovat jo takana.

Kaikesta huolimatta arki on alkanut sujua paremmin. Toivottavasti näin jatkuu, sillä aika pohjallakin on käyty. Tsemppiä kaikille karanteeniin ja omiin elämän tilanteisiinne. Kommentoikaa niin tiedän, että olette käyneet.❤️